Seinäjoen lukuohjaajakoulutuksen vieraskynä: Jutun juonena mielikuvat ja muistot

Saitko pienenä nukahtaa rakkaan aikuisen äänellä luettuun iltasatuun? Köröteltiinkö kanssasi, kun olit pieni? Oletko kuullut nimeesi liittyvän tarinan? Täyttivätkö vanhempasi vauvakirjaa sinusta ja luitteko myöhemmin yhdessä edesottamuksistasi ajalta, kun olit pieni? Vietiinkö sinua lapsena kirjastoon? Riemuitsiko joku kanssasi, kun Aapiskukon mystiset koukerot alkoivat avautua? Kolahtiko postiluukusta sinulle tilattu lehti? Oliko kesämökin hyllyssä vähän kostuneita Aku Ankkoja, joiden tarinat unohtuivat talven mittaan ja niitä oli ihanaa ahmia helteisellä laiturilla voileipien ja maakellarikylmän sekamehun kera?

Kirjoittiko joku joskus selkääsi kirjaimia, joita koetit arvailla? Pelasitteko alakoulussa viikon viimeisellä tunnilla hirsipuuta? Kirjoittelitko kepillä rantahiekkaan tai pikku kivistä terveisiä kallioille. Muistatko aakkoslaulun tai aa-aa-ankan? Malttoivatko aikuiset odottaa, kun kieli suusta pilkistäen taiteilit oman nimesi sukujuhlien tai retkikohteen vieraskirjaan? Kirjoittiko joku sinun kertomiasi huikeita tarinoita muistiin? Muistatko nähneesi lukevia aikuisia, kun olit lapsi?

Luentoihin ja koulutuksiin liittyen olen ottanut tavakseni miettiä, minkä yhden asian otan mukaani, mikä on se ”juttu”, joka ensinnäkin jäi mieleen ja mitä voin viedä mukanani työni arkeen. Lukuohjaaja-koulutuksesta otan mukaan tietoa aikuisten lukemattomuuteen liittyvistä taustoista. Jos aikuinen ei lue, kysymys ei ole siitä, että hän ei olisi kiinnostunut tarinoista tai eläisi jotenkin teksteistä ja lukemisesta erillistä arkea. Saati siitä, että hän ei olisi saanut tarpeeksi hyviä lukuvinkkejä. Jokainen meistä on tarina. Meitä ympäröi rikas kielellinen maailma, jos sen vaan tulee huomanneeksi.  Jotta voi ottaa haltuun, pitää ensin huomata, kiinnittää huomio.

 

Meidän kirjastolaisten tulisi pyrkiä enemmän ymmärtämään nykyisten ja potentiaalisten asiakkaidemme arkimaailmaa

Työni kirjastossa painottuu alle kouluikäisten lasten ja perheiden lukemisen edistämiseen. Näkökulmani lukuohjaajakoulutukseen on siis yritys ymmärtää paremmin niitä aikuisia – vanhempia – jotka eivät lue arjessa lapsilleen.

Lukuohjaajakoulutuksen paras anti on ollut ajatus siitä, että aikuisten lukemattomuuden taustalta löytyy lukemiseen liittyvien myönteisten kokemukset puuttuminen. Jos on saanut kelliä kielen kiemuroissa ja sanojen sylissä, sitä hyvää on helppo välittää eteenpäin. Mutta jos lukuhetkiin liittyvästä lämmöstä ei ole omakohtaista kokemusta, lapselle lukeminen voi tuntua suorituspaineelta vanhemmuudessa.

Vertaan myönteisten lukumuistojen puuttumista näinä aikoina paljon puhuttuun luonnon hyvää tekevään voimaan. Stressaantuneille ihmisille kerrotaan luonnossa vietetyn ajan elvyttävästä voimasta, luonnossa oleilun fyysistä ja psyykkisistä vaikutuksista. Metsäretkille saa jo lähetteitä! Väitän, että lukemattomuudessa ja ”metsättömyydessä” on paljon samaa. Ostareilla hengaillen kasvaneelle nuorelle kaupungin puistoa taajempi metsä on sekä fyysisesti että henkisesti kaukainen, arjesta täysin puuttuva asia. Voi olla pelottavakin! Sinne lähteminen ei edes tule mieleen – miten hakeutua hakemaan hyvinvointia sieltä, mikä ei liity omaan elämään? Jos muistaa lapsuuden mökkireissut tai telttaretket, voi kaivata ja palata niihin tunnelmiin aikuisenakin. Mutta sinne, missä ei ole käynytkään, on mahdotonta palata. Se reitti on etsittävä ensi kertaa. Sitä polkua – ja myönteistä tunnejälkeä- lukuohjaajat viitoittavat.

 

Tiedon lisäksi tarvitaan tunnetta

Tutkimusten mukaan vanhemmille välitetty tieto lapsille lukemisen merkityksestä lisää lapsille lukemista. Kun puhutaan lukuinnostuksesta ja -ilosta, ollaan tunteiden tasolla. Myönteiseen tunnejälkeen ei päästä suorittamalla. Iso kysymykseni onkin, miten me voimme olla luomassa uusia – myönteisiä – mielikuvia ja mahdollistaa muistoja lukemiseen liittyen. Lukutaito on elämäntaito ja lukemisen tulisi olla arkista. Tällä tietämyksellä uskon vahvasti sanataiteen mahdollisuuksiin, siihen, että kielellisyyttä ja tekstejä lähestytään leikillisesti ja luovasti, ei kilpaillen tai kieliopin kautta. Etsitään merkityksiä ohjattavien omasta arjesta, tuetaan heidän rooliaan oman arkensa asiantuntijoina ja liitetään (moninaisen) lukemisen hyvää tekevä voima arjen kokemusmaailmaan.

 

P.S. Milloin viimeksi sinulle on luettu ääneen?

 

Kirjoittaja: Anna Heikkinen, Nurmeksen kaupunginkirjasto